Helsingin-aamu valkeni aurinkoisena. Aamiaisen jälkeen kävelimme lyhyen matkan juna-asemalle ja nousimme Joensuun-junaan, ensimmäiseen luokkaan ilman paikkalippuja – reililippuunhan kuuluu kaksi kotimaan matkaa, joista nyt käytimme kotiinpaluun. Vaunussa oli tilaa, joten siinä sitten taitoimme matkaa hyvillä mielin, ainoina suomalaisina matkustajina. Viimeisenä olivat bussimatka Outokumpuun ja tyttären kyyti matkahuollolta kotiin – tsädääm, reissu heitetty!
Lopuksi teimme vielä pienen yhteenvedon matkastamme: mikä onnistui ja missä oli haasteita.
Onnistumiset ja onnenkantamoiset:
Juna-asemilla oli aina henkilökuntaa sekä porteilla että lähtölaitureilla. Heiltä kysyimme neuvoa ja he auttoivat auliisti. Reililipuilla emme olisi päässeetkään asemien porteista läpi omatoimisesti, sillä matkalippu piti skannata sekä junalle mennessä että sieltä tullessa. Reililippu ei ole varsinainen matkalippu, vaikka siihen matkat merkitäänkin.
Ilmeisesti meidän ikäisemme eivät tavallisesti reissaa rinkat selässä, sillä saimme monia katseita, hymyjä, peukkuja ja pään pyörityksiä. Hauskaa oli, että erityisesti Pohjois-Irlannissa ja Irlannissa monet ihmiset vastaan tullessaan tervehtivät meitä, kuten muitakin vastaantulijoita.
Yhtään paikkalippua emme juniin ostaneet, ja pari kertaa jouduimme osaksi matkaa seisomapaikoille. Kun Rail Plannerissa oli maininta paikkalippu pakollinen, kävimme kysymässä asiaa lippupisteestä. Virkailija sanoi, että ei tarvitse ostaa, joten jätimme ostamatta eikä niitä kukaan kysellyt. Eurostariin oli pakolliset paikkaliput ja ne toki ostimme.
Ruoka oli tukevaa ja ravitsevaa, mutta hotellin aamiaispöydissä ei ollut juurikaan vihanneksia (miinusta). Paistetut tomaatinpuolikkaat olivat pitkään ainoat kevennykset. Miinusta: emme ehkä uskaltaudu vaakaan heti kotiin tultuamme.
Meillä oli aiempien kokemustenkin perusteella hyvät kengät kävelyyn. Ja kävelimme paljon, sillä monesti se oli helpoin tapa liikkua lyhyemmät matkat – välillä rinkat selässä.
Jaana on erityisen tyytyväinen uuteen lonkkaniveleeseensä, sillä se kesti matkan rasituksen erinomisesti ottaen huomioon, että leikkauksesta on vasta puoli vuotta. Mitä siitä, että turvatarkastus hälytti jokaisella kerralla.
Sää suosi aika mukavasti, mutta se tuli selväksi, että Skotlantiin ei kannata matkustaa ainakaan syyskuussa, sillä vettä sataa vaakana ja tuulee usein. Sateenvarjot olivat tarpeen; Jaanalla oli muumiviittakin käytössä kerran.
Pieniä haasteita (osa etukäteen tiedossa olleita):
Brittein saaret ei ole mikään halpa matkustuskohde, ja oman lisämausteensa tuo punnan ja euron vaihtokurssi. Saimme ohjeeksi, että aina kannattaa maksaa paikallisella valuutalla eli puntina, jos maksupääte tarjoaa molemmat vaihtoehdot.
Interrail-matkailu on omatoimimatkailua, jossa matkat pitää reitittää itse ja etsiä itselle sopivat majoitukset (tiedossa). Yllätys olivat sekä Brittein saarten että Irlannin majoitusten viikonloppuhinnat, jotka olivat meidän saavuttamattomissamme.
Viikonloppuisin junat kulkivat harvemmin, ja ensimmäinen juna meidän reitillämme saattoi lähteä vasta puolen päivän aikaan, mikä aiheutti reitittäjälle (Jarille) lisää harmaita hiuksia.
Välillä oli vaikeuksi ymmärtää puhuttua kieltä, sillä paikalliset puhuivat vähintään omalla murteellaan ja nopeasti. Erityisesti Skotlanti jäi mieleen haasteena.
Koska pysähdyimme ja majoituimmekin myös pienillä paikkakunnilla, piti olla tarkkana junan kuulutusten kanssa: välillä asemien laiturit olivat niin lyhyitä, ettei loppupään vaunujen ovia avattu ollenkaan. Niinpä piti olla tikkana sellaisella ovella, josta pääsee nopeasti ulos – pienillä asemilla pysähdykset olivat lyhyitä.
Olimme molemmat parin viikon verran pienessä flunssassa, ja Jarilla oli oikea hevosenyskä. Paikallisista apteekeista saimme kuitenkin tehokkaat itsehoitolääkkeet sekä flunssaan että yskään.
Opimme Briteissä ja Irlannissa huonon tavan: paikallisten tapaan kävelimme liikennevaloissa päin punaista silloin, kun uskalsimme. Ymmärsimme, että valot ovat vain ohjeelliset – tosin usein kuuliaisina suomalaisina nölpötimme kahdestaan, kun punainen paloi ja muut menivät menojaan.
Muita huomiota:
Suomea kuulimme vain Harry Potter -studioilla kahden nuoren tytön puhumana ja seuraavan kerran sitten Dublinin kentällä. Eli kielikylvyssä oltiin koko kuukauden verran.
Näillä näkymin tämä oli meidän viimeinen näin pitkä reppureissumme. Mutta meillä on kyllä muita matkahaaveita tulevaisuuden varalle 😊
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Kiitos, kun olit mukana matkallamme 💕💕