Seniorit matkalla, Great Britain 2026

Helsingin-aamu valkeni aurinkoisena. Aamiaisen jälkeen kävelimme lyhyen matkan juna-asemalle ja nousimme Joensuun-junaan, ensimmäiseen luokkaan ilman paikkalippuja – reililippuunhan kuuluu kaksi kotimaan matkaa, joista nyt käytimme kotiinpaluun. Vaunussa oli tilaa, joten siinä sitten taitoimme matkaa hyvillä mielin, ainoina suomalaisina matkustajina. Viimeisenä olivat bussimatka Outokumpuun ja tyttären kyyti matkahuollolta kotiin – tsädääm, reissu heitetty!

Lopuksi teimme vielä pienen yhteenvedon matkastamme: mikä onnistui ja missä oli haasteita.

Onnistumiset ja onnenkantamoiset:

Juna-asemilla oli aina henkilökuntaa sekä porteilla että lähtölaitureilla. Heiltä kysyimme neuvoa ja he auttoivat auliisti. Reililipuilla emme olisi päässeetkään asemien porteista läpi omatoimisesti, sillä matkalippu piti skannata sekä junalle mennessä että sieltä tullessa. Reililippu ei ole varsinainen matkalippu, vaikka siihen matkat merkitäänkin.

Ilmeisesti meidän ikäisemme eivät tavallisesti reissaa rinkat selässä, sillä saimme monia katseita, hymyjä, peukkuja ja pään pyörityksiä. Hauskaa oli, että erityisesti Pohjois-Irlannissa ja Irlannissa monet ihmiset vastaan tullessaan tervehtivät meitä, kuten muitakin vastaantulijoita.

Yhtään paikkalippua emme juniin ostaneet, ja pari kertaa jouduimme osaksi matkaa seisomapaikoille. Kun Rail Plannerissa oli maininta paikkalippu pakollinen, kävimme kysymässä asiaa lippupisteestä. Virkailija sanoi, että ei tarvitse ostaa, joten jätimme ostamatta eikä niitä kukaan kysellyt. Eurostariin oli pakolliset paikkaliput ja ne toki ostimme.

Ruoka oli tukevaa ja ravitsevaa, mutta hotellin aamiaispöydissä ei ollut juurikaan vihanneksia (miinusta). Paistetut tomaatinpuolikkaat olivat pitkään ainoat kevennykset. Miinusta: emme ehkä uskaltaudu vaakaan heti kotiin tultuamme.

Meillä oli aiempien kokemustenkin perusteella hyvät kengät kävelyyn. Ja kävelimme paljon, sillä monesti se oli helpoin tapa liikkua lyhyemmät matkat – välillä rinkat selässä.

Jaana on erityisen tyytyväinen uuteen lonkkaniveleeseensä, sillä se kesti matkan rasituksen erinomisesti ottaen huomioon, että leikkauksesta on vasta puoli vuotta. Mitä siitä, että turvatarkastus hälytti jokaisella kerralla.

Sää suosi aika mukavasti, mutta se tuli selväksi, että Skotlantiin ei kannata matkustaa ainakaan syyskuussa, sillä vettä sataa vaakana ja tuulee usein. Sateenvarjot olivat tarpeen; Jaanalla oli muumiviittakin käytössä kerran.

Pieniä haasteita (osa etukäteen tiedossa olleita):

Brittein saaret ei ole mikään halpa matkustuskohde, ja oman lisämausteensa tuo punnan ja euron vaihtokurssi. Saimme ohjeeksi, että aina kannattaa maksaa paikallisella valuutalla eli puntina, jos maksupääte tarjoaa molemmat vaihtoehdot.

Interrail-matkailu on omatoimimatkailua, jossa matkat pitää reitittää itse ja etsiä itselle sopivat majoitukset (tiedossa). Yllätys olivat sekä Brittein saarten että Irlannin majoitusten viikonloppuhinnat, jotka olivat meidän saavuttamattomissamme.

Viikonloppuisin junat kulkivat harvemmin, ja ensimmäinen juna meidän reitillämme saattoi lähteä vasta puolen päivän aikaan, mikä aiheutti reitittäjälle (Jarille) lisää harmaita hiuksia.

Välillä oli vaikeuksi ymmärtää puhuttua kieltä, sillä paikalliset puhuivat vähintään omalla murteellaan ja nopeasti. Erityisesti Skotlanti jäi mieleen haasteena.

Koska pysähdyimme ja majoituimmekin myös pienillä paikkakunnilla, piti olla tarkkana junan kuulutusten kanssa: välillä asemien laiturit olivat niin lyhyitä, ettei loppupään vaunujen ovia avattu ollenkaan. Niinpä piti olla tikkana sellaisella ovella, josta pääsee nopeasti ulos – pienillä asemilla pysähdykset olivat lyhyitä.

Olimme molemmat parin viikon verran pienessä flunssassa, ja Jarilla oli oikea hevosenyskä. Paikallisista apteekeista saimme kuitenkin tehokkaat itsehoitolääkkeet sekä flunssaan että yskään.

Opimme Briteissä ja Irlannissa huonon tavan: paikallisten tapaan kävelimme liikennevaloissa päin punaista silloin, kun uskalsimme. Ymmärsimme, että valot ovat vain ohjeelliset – tosin usein kuuliaisina suomalaisina nölpötimme kahdestaan, kun punainen paloi ja muut menivät menojaan.

Muita huomiota:

Suomea kuulimme vain Harry Potter -studioilla kahden nuoren tytön puhumana ja seuraavan kerran sitten Dublinin kentällä. Eli kielikylvyssä oltiin koko kuukauden verran.

Näillä näkymin tämä oli meidän viimeinen näin pitkä reppureissumme. Mutta meillä on kyllä muita matkahaaveita tulevaisuuden varalle 😊

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Kiitos, kun olit mukana matkallamme 💕💕

Hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme lentokenttäbussilla Dublinin kentälle. Aamuruuhkassa oli muitakin menijöitä, mutta pääsimme perille. Sitten teimme matkatavaraselvityksen ja menimme turvatarkastukseen. Pillit soivat, ja meille molemmille tehtiin pintapuolinen tarkastus. Lisäksi Jarilta otettiin sekä läppäristä että läppärilaukusta huumepyyhkäisytesti. Ja Jaana kertoi auliisti lonkan tekonivelestään. No, pääsimme läpi ja jäimme odottelemaan SASin konetta, joka pääsi matkaan parikymmentä minuuttia myöhässä.

Meillä oli välilasku Tukholmassa, Arlandassa. Ensin katsottiin passit ja sitten oli uusi turvatarkastus. Taas huusivat pillit, ja taas tutkittiin. No eipä mitään, tämän jälkeen marssimme kohti seuraavaa lähtöporttiamme. Tässä välissä kävimme päivällisellä ja ihan pienesti tax freessä. Alkoholia tai tupakkatuotteita saa ostaa vain EU-maiden ulkopuolelle matkustettaessa.

Arlandassa odottelimme SASin jatkolentoa Helsinkiin, ja saimme jo puhelimeen saman tiedon, jonka näimme myös infotaulusta: lento lähtee ainakin 25 minuuttia myöhässä. Muutenkin odotusaikaa oli runsaasti, mutta mikäs on ollessa siisteissä sisätiloissa. Lopulta pääsimme matkaan, ja kun laskeuduimme Helsinki-Vantaalle, riensimme junalle ja sillä Helsingin keskustaan. Keskustan ärrältä nappasimme vielä ruisleipäpalaset mukaan ja suuntasimme kohti hotellia. Iltateet ja nukkumaan. Ja huomenna Joensuun kautta Outokumpuun.

Julkaisemme huomenna vielä yhteenvedon reilistämme: plussat ja miinukset. Sitten onkin aika lopettaa matkapäiväkirja, mutta kyllä se jää vielä näkyville nettiin joksikin aikaa. Ja tosiaan kuvagalleriassa on lisää katsottavaa.

Irlantiin tutustuminen jää meillä tällä erää harmittavan lyhyeksi, mutta ehkä joskus toiste? Tälle päivälle olimme jo etukäteen varanneet aamukymmeneksi kierroksen kohteeseen Guinness Storehouse, joka kertoo Guinnessin oluen historiasta ja nykypäivästä. Esillä ovat mm. oluen eri ainesosat, valmistus, tynnyrinteko sekä oluen mainonta eri vuosikymmeninä. Reitin varrella oli paitsi kuvia ja videoita myös ääniä, tuoksuja ja makuja: maisteluhuoneessa tarjottiin minilasillinen olutta täysi-ikäisille.

Rakennuksessa on kaikkiaan seitsemän kerrosta, ja aivan kierroksen alussa on kopio Arthur Guinnessin allekirjoittamasta 9 000 vuoden vuokrasopimuksesta panimon tontille; panimon hän perusti vuonna 1759. Nykyinen Storehouse on ollut aikoinaan panimon käymislaitos.

Seitsemännessä kerroksessa on Gravity Bar, jossa voi nauttia pääsylipun hintaan sisältyvän tuopillisen. Baarista ovat myös hulppeat 360 asteen näkymät Dubliniin. Kaiken kaikkiaan tutustumiskäynti oli mielestämme antoisa ja Guinness hienosti ja monipuolisesti esitelty.

Toiseksi tämän päivän kohteeksi olimme haaveilleet Kilmainhamin vankilaa (engl. Kilmainham Gaol, iiriksi Príosún Chill Mhaighneann), mutta sinne voi tutustua vain opastetuilla kierroksilla ja liput varataan yleensä loppuun viikkoja etukäteen. Ajattelimme kuitenkin käydä kysymässä, josko pääsisimme tutustumiskäynnille ja se kannatti: jaossa oli tälle päivälle lyhyen kierroksen lippuja ja vieläpä ilmaiseksi. Kierrosta odotellessamme kävimme kahvilla, ja siitä lähdimme oppaan ja monen muun vierailijan kanssa vankilaan.

Kierroksella selvisi, että vankila avattiin vuonna 1796 ja suljettiin vuonna 1924 eli yli sata vuotta sitten. Vankilaan sijoitettiin paitsi tavallisia rikollisia myös poliittisia vankeja, jotka olivat osallisina Irlannin vapaussodassa, taistelussa Irlannin itsenäisyyden puolesta. Kuulimme karmaisevia tarinoita hirttotuomioista sekä teloituksista ampumalla. Vankilassa oli pidetty myös ihmisiä, jotka olivat syyllistyneet vähäisiin rikoksiin ja jotka odottivat kuljetusta Australiaan; suurin osa heistä, mukaan lukien lapset, pidettiin ahtaisissa ja pimeissä 1700-luvulla rakennetuissa selleissä. Sen sijaan 1800-luvulla lisätty itäsiipi rakentui keskusatriumin ympärille, jossa oli kolme avointa kerrosta metallikäytäviä – ehkä perinteinen kuva vankilasta. Aikoinaan vangeista nuorin oli tuomionsa alkaessa tiettävästi viisivuotias, sillä tuohon aikaan lapset saattoivat joutua vankilaan jopa näpistelystä tai kerjäämisestä.

Illasta sitten Jari teki meille jo lähtöselvityksen huomiselle lennolle, joten huomenna yritämme osua lentokenttäbussiin ja päätyä lennolle kohti kotimaata. Päiviä reilipassissa on jäljellä nyt viisi.

Vielä pari päivää Vihreällä saarella. Aamu valkeni lähes rankkasateessa, mutta onneksi paikalliselle juna-asemalle oli vain muutaman minuutin matka. Ensin puksuttelimme lähijunalla Belfastiin ja siitä vaihdoimme Dublinin-junaan. Hyvä, että pääsimme edes mukaan, sillä juna oli täyteen buukattu emmekä olleet ostaneet paikkalippuja, kuten emme tätä aiemminkaan tällä reilillä. Seisoimme puolisen tuntia vaunujen välikössä, kunnes pari paikkaa vapautui. Niinpä tungimme itsemme istumaan loppuajaksi.

Hotellimme löytyi Jarin navigointitaidoilla hetimmiten, ja kello oli jo sen verran, että pääsimme suoraan majoittumaan. Kahvien jälkeen lähdimme käveleksimään kaupungille ja suuntasimme kohti Liffey-jokea (iiriksi An Life). Joki jakaa Dublinin kahteen osaan: pohjois- ja eteläpuoleen. Eteläpuolta pidetään yleisesti vauraampana ja siistimpänä, kun taas pohjoispuoli on hintatasoltaan edullisempi, perinteisesti työväenluokkainen.

Joelta suuntasimme eteläpuolelle Temple Bar -alueelle, jossa oli pubeja ja ravintoloita vieri vieressä. Päätimme tänään syödä jotakin perinteistä irlantilaista ruokaa, ja valitsimme annoksen nimeltä Irish Stew (irlantilainen lammasmuhennos), joka valmistetaan perinteisesti lampaanlihasta, perunoista, sipulista ja yrteistä, lisukkeena leipää ja voita. Oikein hyvää oli.

Irlantihan on oma maansa, Irlannin tasavalta, joka on kuulunut Euroopan unioniin vuodesta 1973 alkaen. Valtion iirinkielinen nimi on Éire. Täällä valuuttana on euro, ja puhelinliittymä toimii samalla hinnalla kuin Suomessa ilman roaming-lisämaksua, tosin kuin Brittein saarilla, jonne ostimme reissunetin. Toisaalta Briteissäkään emme vaihtaneet puntia vaan maksoimme kortilla – tämä toimi oikein hyvin.

Ennen hotellille tuloa kävimme vielä iltapalaa Lidlistä, jossa tietysti oli vain itsepalvelukassoja. Onneksi älysimme pyytää heti apua, ettei hermo repeäisi, kuten kävi edellisellä reissulla Puolassa. Nyt onnistuimme jo suht hyvin 👌

Sääennusteen mukaan tänään oli tulossa poutapäivä tai korkeintaan pientä sadetta, siispä liikkeelle – tosin vasta puolen päivän maissa. Suuntana oli Atrimin puutarha-alue (Antrim Castle Gardens), yli 400 vuotta vanha historiallinen ulkoilualue kaupungin keskustan tuntumassa. Ihan ensin näimme puistossa linnoituskukkulan (The Motte), jonne johti spiraalina kukkulaa kiertävä polku, huipulla näköalapaikka, sinne siis. Ylhäältä aloimme jo hahmottaa, kuinka suuresta puistosta on kyse. Alue on hienosti restauroitu, ja se on saanut useita palkintoja ja tunnustuksia.

Linnoituskukkulalta oli hyvät näkymät lähellä olevaan italialaiseen porrastorniin, joka rakennettiin vuonna 1887 osaksi vanhaa Atrimin linnaa. Itse linna tuhoutui tulipalossa vuonna 1922, ja vain porrastorni jäi jäljelle. Tornilta eteenpäin oli kaikenlaista kivimuuria, mutkittelevia polkuja ja tunneleita sekä tunnelmallinen vanha kivisilta. Alue oli ilmiselvästi suosittu ulkoilukohde, sillä perheitä lapsineen ja koirineen oli liikkeellä runsaasti. Hauska yksityiskohta oli, että monet vastaantulijat tervehtivät meitäkin, tuntemattomia.

Mitäs me vaeltajat! Lähdimme puistoa seurailevan joen vartta eteenpäin kohti Lough Neagh -järveä. Tuuli yltyi, mutta onneksi ei satanut. Järven rannalta lähdimme paluumatkalle metsän halki järven rantaa seuraten. Kaikkiaan askelia tuli noin 15 000, joten teimme oivan päiväkävelyn, joka kyllä vaati lepoa. Ja pitäähän meidän valmistautua huomiseen junamatkaan kohti Dublinia.

Kuvagalleriaa on päivitetty, käyppä kahtomassa.

Olemme vielä sunnuntaihin asti Pohjois-Irlannissa, ja sitten pari päivää Dublinissa ennen koto-Suomeen lennähtämistä. Lähdimme aamiaisen jälkeen liikkeelle Londonderrysta Rauhansiltaa pitkin joen toiselle puolelle rautatieasemalle. Herätimme rinkkoinemme jonkin verran huomiota, lähinnä hymyjä, hyvän huomenen toivotuksia ja peukkuja. Joku jopa ihmeissään pyöritteli päätään 😎

Junamatkaa Antrimiin oli vain noin puolitoista tuntia, minkä jälkeen majoituimme airbnb-asuntoon – viimeiset pyykinpesut ennen kotiinpaluuta. Asunto on hulppea meille kahdelle, ja kiinnostavaa on, että majoittaja asuu saman talon toisessa päädyssä. Hän olikin jo meitä vastassa, ja pääsimme supsikkaasti sisään hyvin varusteltuun asuntoon. Isäntämme oli varannut meille (kuten arvosteluista päätellen muillekin vierailleen) tervetuliaiskorin, jossa oli leipää, muroja, sipsejä ja muuta pientä purtavaa. Kivasti ajateltu!

Antrimin kaupunki siaitsee Yhdistyneen kuningaskunnan suurimman järven, Lough Neaghin rannalla. Tälläkin kaupungilla on pitkä historia, sillä vuonna 495 tänne perustettiin luostari, josta on tosin tänä päivänä jäljellä enää 28 metriä korkea pyöreä torni (The Steeple). Toki torni piti käydä katsastamassa, ja samalla hieman köpötellä kaupunkia ympäriinsä. Otimme huomataksemme kyltin, jossa kerrotaan, että naapurit ovat tarkkoina kyseisellä alueella. Sopisiko meillekin Outokumpuun? Lopuksi kävimme ostamassa paikallisesta Tescosta aamiaistarvikkeet, ja vietimme” kotoisaa” perjantai-iltaa.

Aamu oli sateinen, ja olimmekin jo aiemmin päättäneet käyttää tämän päivän paikallisiin museoihin. Ensin kävelimme Tornimuseoon muurin juurelle, mutta siellä oli vain Derry Girls -näyttely. Koska emme tunne tv-sarjaa saatikka että olisimme faneja – ”jännittävä ja paljon odotettu näyttely” – lähdimme kohti seuraavaa museota.

Palasimme eilisille jäljillemme sinne, missä ovat poliittisen historian muraalit, ja lähdimme tutustumaan Free Derry -museoon (Museum Free Derry), joka keskittyy aikalaisten näkökulmaan hallituksen sorrosta, taisteluun kansalaisoikeuksien puolesta, konfliktiin ja Verisunnuntaihin Derryssa. Museo esittelee tapahtumia kuvin, videoin, esinein ja aikalaismuisteluin, ja niistä käy hyvin ilmi, kuinka traumaattinen konflikti on ollut ja kuinka pitkän jäljen se on jättänyt.

Verisunnuntain tapahtumat kiihdyttivät väkivallan kierrettä ja johtivat massiiviseen jäsenvyöryyn tasavaltalaiseen IRA-sissijärjestöön. Vuonna 2010 julkaistu raportti viimein osoitti, ettei kukaan Verisunnuntaina vuonna 1972 ammutuista 14 siviilistä ollut uhka sotilaille ja että sotilaat olivat aloittaneet ampumisen ilman varoitusta. Silloinen Britannian pääministeri David Cameron esitti virallisen anteeksipyynnön – tästä näimme videon museossa.

Museon jälkeen otimme ohjelmaan VIELÄ yhden katedraalin nimeltään St Eugene´s Cathedral, jossa istuimme hetken hiljaisuudessa. Muita turisteja ei näkynyt, mutta siellä oli kyllä ihmisiä rukoilemassa. Lasimaalaukset olivat jälleen kerran upeita.

Päivähuilin jälkeen lähdimme VIELÄ yhdelle museolle: The Siege Museum, joka keskittyy Londonderryn piiritykseen vuonna 1689. Museo oli kolmessa kerroksessa ja kertoi karua tarinaa siitä, kuinka noin 30 000 protestanttia piti hallussaan muurien ympäröimää kaupunkia Englannin katolista kuningasta Jaakko (James) II:ta vastaan 105 (!) päivän ajan. Legendaarinen huuto kuului: Ei antautumista! Ihmiset kärsivät nälkää muurien sisäpuolella ja söivät kaiken, minkä kiinni saivat. Vasta kun avustuslaivasto mursi Foyle-joen ylittävän puomin, jakobiittijoukot aloittivat vetäytymisen. Hauturilla oli hommaa, sillä noin kolmasosa väestöstä kuoli piirityksen aikana. Nykyään piiritystä muistetaan Derryssa vuosittaisilla marsseilla – näistä näimme videon museossa.

Kun kaupunki oli piiritettynä 105 päivän ajan, perinteiset ruokavarat loppuivat kokonaan. Selvitäkseen hengissä asukkaat joutuivat turvautumaan torihintoihin, jotka oli asetettu kissoille, rotille ja hevosille:

• Quarter of a Dog (Koiran neljännes): 5 shillinkiä 6 pennyä (5/6)
• Dogs Head (Koiran pää): 2 shillinkiä 6 pennyä (2/6)
• Whole Cat (Kokonainen kissa): 4 shillinkiä 6 pennyä (4/6)
• Whole Rat (Kokonainen rotta): 1 shillinki (1/=)
• Whole Mouse (Kokonainen hiiri): 6 pennyä (6d)
• Horse Flesh per pound (Hevosenliha paunalta): 1 shillinki 8 pennyä (1/8)
• 1 Quart of Horse Blood (Kvartti hevosen verta): 1 shillinki (1/=)

Mountjoy oli ratkaisevassa roolissa Derryn piirityksessä vuonna 1689. Kapteeni Michael Browningin johtama alus murskasi yhdessä HMS Dartmouthin kanssa Foyle-joen poikki rakennetun suojapuomin (boom). Tämän ansiosta piiritettyyn ja nälänhädästä kärsivään kaupunkiin saatiin tuotua elintarvikkeita ja tarvikkeita, mikä päätti 105 päivää kestäneen historiallisen piirityksen.

Olipa ihana herätä auringonpaisteeseen, tosin takeita ei ollut, että se jatkuisi koko päivän. Siispä oli paras suoria matkaan hetimmiten aamiaisen jälkeen kohti muureja. Muurikävely ei ollutkaan niin pelottavaa kuin luulimme (tai Jaana luuli) vaan tie oli leveä ja muurit tarpeeksi korkeat. Historiallinen kaupunginmuuri (The Derry Walls) on rakennettu 1600-luvun alussa suojaamaan Englannista ja Skotlannista tulleita uudisasukkaita. Derry on Irlannin ainoa kaupunki, jonka puolustusmuurit ovat säilyneet täysin ehjinä, sillä ne eivät koskaan murtuneet piirityksissä, minkä vuoksi Derrya kutsutaankin lempinimellä ”The Maiden City” (Neitsytkaupunki). Muurit ovat yhä hyvässä kunnossa eikä graffiteja tai roskia näkynyt missään.

Kävelyreitti muurien laella on noin puolentoista kilometrin pituinen, ja sen varrella on seitsemän porttia sekä aikamoinen tykkikokoelma. Piipahdimme myös muurin sisäpuolella olevassa katedraalissa (St. Columb´s Cathedral), jossa oli hienoja lasimaalauksia. Koko alue oikein henki historiaa! Ja kirkkoja täällä kyllä riittää.

Pienen päiväleposen jälkeen suuntasimme Derry-Londonderryn toiseen nähtävyyteen: katsomaan muraaleja eli seinämaalauksia, jotka kertovat kaupungin poliittista historiaa (The Bogside Murals). Muraalit ovat täällä paitsi poliittisia myös kulttuuriaiheisia teoksia, mm. Derry Girls Mural (tv-sarja tyttökoululaisista, katsottavissa Netflixissä).

Tunnetuimmat muraalit kuuluvat The Peoples´s Gallery -kokoelmaan, jossa on kaikkiaan 12 suurikokoista muraalia mm. Bogsiden taistelusta (Battle of the Bogside) sekä Verisunnuntaista (Bloody Sunday). Kävimme myös katsomassa erillistä valkoiseksi maalattua talon päätyseinää, jossa lukee ”You Are Now Entering Free Derry”. Se toimi symbolina alueen itsehallinnolle vastarinnan aikana 1960–70-lukujen taitteessa. Tällöin alue julistautui itsenäiseksi Britannian valtiosta ja sitä hallitsi paikallinen väestö.

Iltapäivällä oli hauska seurata koululaisia koulupuvuissaan. Luimme netistä, että tänä vuonna on astunut voimaan koulupukulaki, joka velvoittaa koulut minimoimaan kalliit merkkivaatteet ja antamaan vanhemmille vapauden ostaa halvempia perusvaatteita. Samoin tänä vuonna säädettiin laki, jonka mukaan Pohjois-Irlannin koulut eivät enää saa pakottaa tyttöjä pitämään hametta vaan tytöille on annettava mahdollisuus käyttää myös housuja. Mitäs tästä sanotte? Emme kuitenkaan nähneet yhtään koulupukuista tyttöä pitkissä housuissa vaan kaikilla oli kyllä lyhyet hamoset.

Aamulla heitimme hyvästit Belfastille, matkustimme bussilla asunnolta keskustaan ja sieltä junalla kohti Pohjois-Irlannin toiseksi suurinta kaupunkia Londonderrya, jota kutsutaan lyhyemmin myös Derryksi. Olisimme mieluusti matkanneet nyt jo Irlantiin, mutta meidän kukkarollemme sopivia majoituksia ei löytynyt. Toki käymme ennen kotiin lähtöämme Dublinissa, josta myös viikon päästä lennämme Suomeen – rohkeasti taas SASin koneella. Londonderrysta olemme varanneet hotellimajoituksen kolmeksi yöksi.

Derry-Londonderry sijaitsee Foyle-joen molemmin puolin siten, että vanha muurikaupunki sijoittuu länsirannalle. Länsi- ja itäpuolta yhdistävät kaksi maantiesiltaa ja yksi kävelysilta, nimeltään Peace Brigde. Vanhaa kaupunkia ympäröivät hyvin säilyneet, vuonna 1618 valmistuneet kaupungin muurit, joilla on pituutta noin kaksi kilometriä. Meillä on ehkä tulossa muurikävelyä?

Derry oli Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) keskinen tulkikohta levottomuuksien (The Troubles) aikana. Derryn prikaatissa oli 1970-luvun alussa noin 50 aktiivijäsentä. Kaupungissa käytiin kiivas konflikti, joka alkoi vuonna 1969 ja päättyi veriseen sunnuntaihin vuonna 1972. Tultaessa 1990-luvulle väkivalta Derryssa alkoi laantua Belfastiin verrattuna, mutta alueella on vielä nykyisinkin toisinajattelijoiden ryhmiä, jotka vastustavat Britannian hallintoa. Turistejakin kehotetaan välttämään poliittisia keskusteluja – no ei pelkoa meidän kohdallamme.

Päivällisen kävimme syömässä tunnelmallisessa pubissa, oli oikein hyvä ruoka. Loppuilta sitten relattiin hotellilla ja pidettiin tihkusadetta.

Giant´s Causeway, Jättiläisten pengertie lienee Pohjois-Irlannin suosituin nähtävyys. Varasimme eilen bussikuljetuksen paikan päälle, sillä julkisilla perille pääsy olisi ollut turhan vaivalloista junalla ja bussilla: maaseutumatkaa Belfastista tuli noin 100 kilometriä suuntaansa. Kyseessä on Unescon maailmanperintökohde, joka koostuu 40 000 kuusikulmaisesta basalttipylväästä – legendan mukaan sen rakensi irlantilainen jättiläinen, joka halusi päästä meren yli ottamaan mittaa skotlantilaisesta jättiläisestä; kuljettajamme Gary kertoi tämän tarinan kerrassaan elävästi. Todellisuudessa tämä luonnonmuodostelma syntyi noin 60 miljoonaa vuotta sitten, kun sula laava jäähtyi ja supistui nopeasti, jolloin kivi murtui yhtenäisiksi pilareiksi.

Bussi oli täynnä retkeläisiä ja aikataulu oli suht tiukka, sillä olimme varanneet vain puolen päivän matkan, eläkeläishintaan. Kuljettaja ennätti matkan aikana kertoa tarinan jos toisenkin mm. irlantilaisen mytologian monista hahmoista ja tarinoista, hautausmenoista ja Irlannin historian tärkeimmistä tapahtumista – taas oli kielikylpypäivä. Ja välillä bussissa kuunneltiin rytmikästä irkkumusiikkia.

Retken ensimmäinen pysähdys oli näköalapaikalla (Portaneevy Car Park & Viewpoint), josta näimme vastapäisen saaren ja Irlannin meren hienot maisemat. Kun pääsimme perille Jättiläisen pengertielle, kävelimme kiville helpoimman polun, emmekä juuri lähteneet kiipeämään kiville. Kuljettaja varoitteli etukäteen, että vaikka päivä oli kaunis ja aurinkoinen, kivet voivat olla liukkaita. Kuulemma nilkan nyrjähdyksiä oli sattunut.

Tullessa ajoimme ohi maailmankuulun Bushmillsin tislaamon (Old Bushmills Distillery), joka perustettiin vuonna 1784 ja on tunnettu ympäri maailmaa omaleimaisesta irlantilaisesta wiskistään. No, vierailimme toisessa tislaamossa eilen, joten ohiajo ei harmittanut. Lisäksi näimme ”Tummat pensasaidat” -kujan (The Dark Hedges), joka nousi maailmanmaineeseen Game of Thrones -sarjan Kuninkaantienä (Kingsroad). Kyse on 1700-luvulla istutetusta pyökkipuukujasta, joka on aikojen saatossa kasvanut holvimaiseksi tunneliksi tien yli.