Seniorit matkalla, Great Britain 2026

Aamulla matkasimme päiväretkelle suoraan yhdellä junalla Southamptonista Portsmouthin historialliselle telakalle, joka esittelee Ison-Britannian merenkulkua kautta aikojen. Pääsimme tutustumaan laivoihin, sukellusveneisiin ja monenlaisiin laivaston käyttämiin ammuksiin. Alue on valtava, ja päätimme jo etukäteen keskittyä (Jari) kiinnostavimpiin kohteisiin.

Kuuluisia historiallisia sotalaivoja olivat HMS Victory ja HMS Warrior. Victory valmistui vuonna 1778, ja se oli mm. amiraali Nelsonin komennuksessa ja kuninkaallisen laivaston lippulaivana Trafalgarissa. Vuodesta 1922 lähtien se on sijainnut Portsmouthin kuivatelakalla. Juuri nyt se on suuren konservointiprojektin kohteena, mutta sinne kyllä pääsi tutustumaan. Warrior puolestaan oli kuninkaallisen laivaston ensimmäinen rautarunkoinen ja höyrykäyttöinen panssarifregatti. Se valmistui vuonna 1860, ja oli aikansa suurin, nopein ja tehokkain sotalaiva. Se oli niin ylivoimainen, ettei se joutunut koskaan taisteluun – sen pelotevaikutus oli niin suuri. Palveluksesta se poistettiin vuonna 1883.

The Mary Rose Museum esittelee kuningas Henrik VIII:n vuonna 1545 uponnutta Mary Rose -sotalaivaa. Puurakenteinen laiva nostettiin meren pohjasta vuonna 1982, ja nyt konservoinnin jälkeen sitä esitellään mielenkiintoisesti – hieno museo.

Lisäksi matkustimme kahteen kertaan vesibussilla: ensin sukellusvenemuseoon (Royal Navy Museums: Submarines) ja sitten räjähdemuseoon (Royal Navy Museums: Explosion). Kävimme sisäkierroksella tutustumassa ainoaan säilyneeseen toisen maailmansodan aikaiseen brittiläiseen valtamerisukellusveneeseen nimeltään HMS Alliance. Näytillä oli myös HMS Holland 1, joka oli kuninkaallisen laivaston ensimmäinen sukellusvene. X24 puolestaan oli toisen maailmansodan aikainen ainoa säilynyt kääpiösukellusvene. Samanlaisella koetettiin myös Tirpitzin upotusta Alta-vuonossa, mutta ei saatu kuin vaurioita aikaan.

Räjähdemuseo esitteli laivaston käyttämiä tuhoamisvälineitä: tykistöä, tykistöammuksia, miinoja ja torpedoja, olipa joukossa yksi ydinpommikin (toivottavasti deaktivoitu) sekä risteily- ja ilmatorjuntaohjuksia. Kattava setti ihmisen kehittämiä tuhoamisaseita siis. Ja monelta aikakaudelta, mustaruutiaseista ydinaseisiin.

Käytimme museoaikamme tarkkaan: olimme paikalla, kun portit avautuivat klo 10, ja lähdimme pois klo 17. Teoriassa meidän piti päästä takaisin Southamptoniin samaa suoraa junareittiä pitkin kuin aamullakin, mutta juna oli peruttu, ja niinpä odottelimme seuraavaa. Kävimme vielä illastamassa, ennen kuin tulimme asunnolle – valmiina unille ja uusiin huomisiin seikkailuihin.

Aamusta jätimme airbnb-asuntomme Readingissa ja junailimme eteläiseen Englantiin, Southamptonin satamakaupunkiin. Asumme täälläkin airbnb:ssä ja tarkoituksena on tehdä kahtena seuraavana päivänä retkiä lähikaupunkeihin.

Olimme Southamptonissa jo puolilta päivin, ja saimme tuotua rinkat uuteen majapaikkaamme, ennen kuin suuntasimme SeaCity Museumiin. Museossa on esillä kaikenlaista merenkulkuun ja kaupungin historiaan liittyvää, mutta meitä kiinnosti eniten Titanicin tarina. Museohan avattiin 10. huhtikuuta 2012, jolloin tuli kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun Titanic lähti Southamptonin satamasta.

Titanicin tarinaa esiteltiin monipuolisesti. Opimme, että laivalla oli 897 miehistöön kuuluvaa henkilöä, joista yli kolme neljäsosaa asui ennen laivan lähtöä Southamptonissa. Lopulta heistä pelastui vain hiukan yli 200. Niinpä laivan uppoaminen kosketti suoraan monia paikallisia perheitä. Kiinnostava oli myös multimediaesitys, jossa kerrottiin onnettomuustutkinnasta ja uppoamisen syiden (ja syyllisten) etsinnästä. Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Titanicin katastrofin jälkeen meriturvallisuutta uudistettiin merkittävästi siten, että mm. pelastusvenepaikka tulee olla kaikille laivassa oleville, matkustaja-aluksilla pitää olla ympärivuorokautinen radiopäivystys eikä punaisia raketteja saa ampua kuin vain hätämerkkeinä.

Aamulla satoi – ensimmäistä kertaa tällä reilillä – mutta se ei haitannut, sillä tälle päivälle olimme buukanneet itsemme Harry Potter -kierrokselle; liput olimme ostaneet etukäteen jo hyvissä ajoin ennen matkaa. Kulkeminen Readingista studiolle ei ollut ihan yksinkertaista, joten lähdimme liikkeelle ajoissa, vaikka meidän sisäänpääsymme oli vasta alkuiltapäivästä. Matka joutui ensin junalla, sitten metrolla yhdellä vaihdolla, sitten junalla ja lopuksi studion bussilla paikan päälle, ja sama päivän päätteeksi toiseen suuntaan. Voitte vain kuvitella, kuinka täynnä Lontoon metro on iltakuudelta, mutta kyytiin mahduimme.

Mielestämme kierros oli erittäin hyvin suunniteltu ja toteutettu: mukana oli mm. Tylypahkan suuri sali, Dumbledorin toimisto, Kielletty metsä, Viistokuja, Yrttitiedon luokkahuone ja Dursleyien koti. Saimme tutustua myös erikoistehosteisiin, pienoismalleihin ja animaatioihin. Aikaa kaiken tutkailuun saisi kulumaan vaikka kuinka paljon, meillä meni n. neljä tuntia, johon kyllä sisältyi kermakaljatauko. Suosittelemme kierrosta lämpimästi kaikille HP-faneille.

Ja jos Harry Potter -aiheiset tavarat kiinnostavat, niitä on tarjolla joka lähtöön. Harmi vain, että rinkkaan ei mahdu ylimääräistä.

Meillä on kierrokselta runsaasti kuvia, ja valitsimme tähän matkapäiväkirjaan niistä muutaman.

Tänään matkustimme reilusti ajassa taaksepäin, sillä Stonehengen massiivisen kivikehän rakentaminen aloitettiin jo 3 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Alun perin muodostemaan kuului neljä sisäkkäistä kivikehää, ja korkeimpien kivipaasien päälle oli vielä nostettu paasia vaakatasoon – korkeimmat ryhmät ovat lähes kahdeksanmetrisiä! Ihan varmaa teoriaa ei ole siitä, miten tämä on ollut tuona aikana mahdollista. Ja ihmetystä herättää vielä se, että kaukaisimmat paadet on tuotu Walesista ja Skotlannista. Paasia on yhä jäljellä, vaikka nykyisin monet niistä ovat kaatuneet, viety pois tai kadonneet.

Stonehengen tarkoituksesta ei ole varmuutta. Sen on arveltu olleen aurinko- ja kuukalenteri, temppeli, hauta- tai kokoontumispaikka – jokin näistä tai kaikkea näitä. Kiinnostavaa on, että rakennelman koillispuolen sisäänkäynti on suunnattu kesäpäivänseisauksen auringonnousuun. Tuolloin aurinko nousee tarkasti pääkiven kohdalta.

Tänään lähdimme taas aamusta matkaan junalla yhden vaihdon taktiikalla. Salisburysta matkustimme bussilla Stonehengelle, tarkemmin sanottuna lippukassalle, ja siitä sitten vielä yhdellä bussilla ihan paikan päälle. Ja muitakin turisteja oli liikkeellä, vaikka bussi olikin jo siirtynyt talviaikatauluun eli harventuneisiin ajoihin. Kivipaadet oli erotettu sitä ympäröivästä polusta naruaidalla, joten ihan lähelle kiviä ei päästy. Polun toisella puolella laidunsivat kaikessa rauhassa lampaat, ja meno oli suuresta ihmismäärästä huolimatta seesteinen.

Mielestämme kohde on vaikuttava, kun mietimme, millainen työmäärä rakennelman takana on. Toki tämä on taas yksi turistipyydys, mutta ainakin Jaanan mielikuvitus lähti lentoon. Ja onhan Stonehenge yksi Unescon maailmanperintökohteista.

Kävimme myöhäisellä lounaalla Stonehengeltä tullessamme Salisburyssa tunnelmallisessa The Bishops Mill -ravintolassa.

Olemme edelleen Englannissa, ja tänään vuorossa oli tutustuminen Windsorin linnaan, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Lontoosta. Linnalla on pitkä historia aina vuodesta 1070, ja kukin hallitsija on vuorollaan laajentanut ja muokannut sitä mieleisekseen. Linna on myös antanut nimensä nykyiselle Windsorin hallitsijasuvulle, ja se on yksi nykyisenkin kuninkaan virka-asunnoista.

Linna selvisi ehjänä toisesta maailmansodasta, mutta vuonna 1992 syttynyt tulipalo teki pahaa jälkeä; sen vaurioiden korjaaminen kesti viisi vuotta.

Windsorin linna on maailman suurin asuttu linna – ja kokonsa vuoksi turistille vaikea kuvattava. Linnan sisällä teimme kierroksen, mutta sieltä ei saanut ottaa valokuvia. Ihana kuvattava olisi ollut kuningatar Maryn 1920-luvulla valmistunut nukkekoti, joka oli täynnä hienoja yksityiskohtia huonekaluineen ja toimintoineen: siinä oli tietysti mm. sähkövalot mutta myös vesijohdot, viemärit ja hissit. Tämä ei ollut tarkoitettu pienten lasten leikittäväksi silloin aikoinaankaan.

Linnan sisäpihalla olevaan Pyhän Yrjön kappeliin emme valitettavasti päässeet, sillä se on sunnuntaisin suljettu yleisöltä. Sinne on haudattu useita kuninkaallisia, viimeisimpänä kuningatar Elisabet II.

Aamupäivästä alkanut matkamme sujui suotuisasti, mutta toki pientä säätöä pitää olla. Juna-ajeluun kuului yksi vaihto, ja väliasemalla selvisi, että toisen välin juna ei kuljekaan tänään. Korvaava kyyti oli bussi, johon oli hyvä opastus. Ja sama tietysti toisin päin. Liput linnaan saimme ostettua vaivattomasti lipputoimistosta, vaikka mennessä iskikin epäilys, josko päivä olisi loppuunmyyty. Väkeä oli kyllä liikkeellä, mutta ei tungokseen asti. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, ei valittamista.

Iltapäivällä olimme hyvissä ajoin takaisin asunnollamme, joten aikaa jäi huoltotöihin ja niiden jälkeen illalliseen paikallisessa ravintolassa. Olemme molemmat myös hiukan flunssaisia, joten lepo on paikallaan.

Tänään vietimme sotahistoriallista päivää Bletchley Parkissa, paikassa, jossa englantilaisten onnistui purkaa saksalaisten Enigma-salakirjoitusmenetelmä. Siellä toimi koko toisen maailmansodan ajan tiedusteluasema, jossa salasanomat käännetiin ja toimitettiin liittoutuneille. Salausten murtamisen arvioidaan lyhentäneen sodan kestoa ainakin vuodella.

Enimmillään Bletchley Parkissa työskenteli noin 9 000 ihmistä, valtaosa naisia. Työntekijöiksi rekryttiin poikkeuksellisia lahjakkuuksia, mm. shakkimestareita ja taitavia ristisanojen ratkaisijoita. Työntekijät eivät saaneet kertoa työstään edes perheenjäsenilleen, ja vasta 1970-luvulla Bletchley Parkissa tehty työ paljastettiin suurelle yleisölle.

Bletchley Parkin historiaan liittyy myös Alan Turing, brittiläinen matemaatikko ja logiikan tutkija, jolla oli ratkaiseva rooli Enigma-koodin murtamisessa. Hänen elämästään kertoo mm. elokuva The Imitation Game (2014), tälle vahva suositus.

Ja päivän kruunasi alueen historiallisessa kartanossa (The Mansion) nautittu iltapäivätee kaikkine lisukkeineen – tästä erityisesti Jaana oli haaveillut jo pitkään, Jari ei tiennyt haaveilevansa.

Tänään meidän päivämme meni melkein nappiin, sillä vain tulomatkalla juna oli puoli tuntia myöhässä. Menomatkan junailimme kahdella vaihdolla, joista kaksi ensimmäistä osuutta jouduimme seisomapaikoille – junat olivat täpötäysiä. Tullessa pääsimme nauttimaan ensimmäisen luokan tarjoiluista ilmaiseksi, koska juna seisoi puoli tuntia jonkin vian takia keskellä ei mitään. Mutta loppujen lopuksi pääsimme perille.

Ja Timosten seikkailut rautateillä jatkuvat! Tänään meillä oli Lontoo-päivä ja pääkohteena Catty Sark, tuo yksi maailman kuuluisimmista purjelaivoista, teelaivanakin tunnettu. Nimittäin aikoinaan laivan rakennuttaja halusi yhtiölleen merien nopeimman aluksen voittaakseen vuosittaisen kilpailun siitä, kuka tuo Englantiin ensimmäisenä uuden satokauden teetä Kiinasta – nopein sai lastistaan parhaimman hinnan. Ja britit ovat tunnetusti teenjuojakansaa.

Vuonna 1954 laiva siirrettiin kuivatelakalle Greenwitchiin, minkä jälkeen se on toiminut museona. Vuonna 2007 alus syttyi tuleen, ja vaikka tuli saatiin sammutettua, laiva kärsi mittavia vahinkoja. Nyt se on kuitenkin kunnostettu ja jatkaa museona. Jarista tämä kohde oli erityisen kiinnostava, onhan hän vuosia sitten rakentanut laivasta tarkan pienoismallin.

Mutta ne seikkailut. Matkan Readingistä piti olla helppo nakki, mutta sitten kesken matkan juna pysähtyi eräälle asemalle ja kaikki matkustajat komennettiin ulos. Meidän piti jatkaa matkaa bussilla, mutta niihin reililiput eivät käy. No onneksi kuski antoi armoa ja pääsimme kyytiin. Bussimatkan jälkeen pääsimme muutaman mutkan kautta Greenwitchiin, ja ihan ensin kävimme brussilla, joka oli perinteinen englantilainen aamiainen.

Cutty Sarkin jälkeen kävimme vielä pienellä Thamesin-risteilyllä ja sitten olimmekin jo valmiit ”kotiin”. Ne asemat, joilla olemme käyneet, ovat isoja, ja välillä on hankala navigoida oikeaan junaan. Onneksi asemilla on liveohjausta eli henkilöitä, joita voi kysyä neuvoa. Tarvitsemme henkilökunnan apua, kun poistumme asemilta – ja joskus jo mennessä, sillä automaatit eivät lue reilipasseja. Muutamat pyytävät nähdä matka QR-koodin, kaikki eivät sitäkään, sitten he päästävät meidät porttien läpi. Tämä on onnistunut tähän asti hyvin.

Jos ihmettelette näitä myöhäisiä matkapäiväkirjan päivityksiä, huomattakoon, että Isossa-Britanniassa kello on kaksi tuntia Suomen aikaa jäljessä.

Pariisista Lontooseen matkustimme Eurostarilla, tuolla Englannin kanaalin alitse kulkevalla junalla. Vuonna 1994 avattu Eurostarin reitti liikennöi Pariisin Gare du Nordin ja Lontoon St. Pancrasin asemien välillä, ei väliasemia. Matka kaupungista toiseen kestää nopeimmillaan vain noin kaksi ja puoli tuntia.

Rautatieasemalle pitää saapua hyvissä ajoin, sillä passin- ja turvatarkastus ottaa aikansa – nyt aktivoimme reilipassimme ensimmäistä kertaa tällä matkalla. Turvatarkastuksessa Jaanalla portin läpi kävely piippasi tutusti, ja tehtiin ulkoinen tarkastus, myös kenkien pohjat katsottiin. Jari joutui purkamaan koko rinkkansa, ja syyksi paljastui lopulta Leatherman, joka jäi Ranskan tulliin. Se sitten siitä. Kaikki matkatavarat kuitenkin kannettiin omatoimisesti junaan, ja ainakin ensimmäisessä luokassa oli hyvin tilaa rinkoillekin.

Eurostarin kanaalin alittava tunneliosuus kestää vain noin 20 minuuttia, ja pimeässä mentiin ihan reipasta vauhtia, paikoin jopa 340 km/t. Loput ajasta reitti kulki maan kamaralla, ensin Ranskan puolella ja sitten Britanniassa kohti Lontoota. Lipun hintaa kuuluivat suht mukavat ja tilavat penkit sekä salaattilounas ja juomat (viini, olut, vesi, kahvi). Oikein mukava kokemus kaikkineen.

Majoituimme Lontoon lähellä olevaan Readingin kaupunkiin, josta on toivottavasti kätevä sukkuloida valitsemiimme kohteisiin. Nyt on vuorossa hotellimajoituksen sijaan airbnb, sillä pyykillekin on päästävä välillä. On myös mukava asua silloin tällöin kodinomaisesti, ja olemme uudessa osoitteessamme viisi yötä.

Ennen unille menoa kävimme iltakävelyllä ja tutkailimme Readingin muutamia nähtävyyksiä: Forbury Gardens ja Reading Abbey, joka oli aikoinaan yksi suurimmista Euroopan kuninkaallisista luostareista. Nyt jäljellä ovat enää rauniot. Reading Forbury Gardens on puolestaan tunnettu upeasta puutarhasuunnittelustaan sekä puiston keskellä seisovasta ikonisesta Maiwand Lion -leijonapatsaasta. Tosin kesä oli tehnyt puistolle tehtävänsä: ruoho oli kulottunutta ja ruskeaa.

Toiselle Pariisin-päivälle olimme niin ikään ostaneet liput valmiiksi jo koti-Suomessa, kohteena Louvre ja siellä tietysti maailman kuuluisin maalaus, Mona Lisa, ranskaksi La Joconde. Maalaus näytti juuri niin pieneltä kuin Jaana muisti sen vuoden 1977 reililtään, mutta katsojia (ja selfien ottajia) riitti hurjaksi ruuhkaksi asti. Sitkeästi kuitenkin seisoimme joukossa ja pääsimme viimein kasvokkain Mona Lisan kanssa. Olimme teettäneet tekoälyllä neljän tunnin kierrossuunnitelman Louvreen. Tekoäly kertoi: ”Kun tulette Säätyjen saliin, jossa Mona Lisa sijaitsee, älkää jääkö tutkimaan kaikkea ympärillä olevaa vaan suunnatkaa suoraan katsomaan tuota kuuluisaa maalausta.” Toimimme siis näin.

Tekoälyn innoittamina kävimme myös katsomassa Milon Venuksen, ranskaksi Venus de Milon, tuon antiikin kreikkalaisen veistoksen, joka on tehty noin vuonna 130–110 eaa (!). Tähän mennessä olimme nähneet Louvressa niin paljon maalauksia ja veistoksia, että päämme olivat pyörällä, mutta etsimme vielä ennen lähtöämme Apollon gallerian, ranskaksi Galerie d’Apollon. Se osoittautui loisteliaaksi juhlasaliksi, joka tunnetaan upeista kattomaalauksistaan ja Ranskan kruununjalokivistä. Kyllä kulta kimalteli ja seinät olivat täynnä Ranskan muinaisia kuuluisuuksia, joukossa peräti yksi nainenkin.

Ajallisesti itse Louvreen käytimme noin neljä tuntia, mutta jonotuksessa turvatarkastuksineen kului aikaa paljon enemmän. Vaikka onkin jo syyskuu, meitä turisteja näyttää riittävän.

Louvren jälkeen kävimme katsastamassa vielä Pariisin kuuluisimman katedraalin, Notre Damen, mutta itse kirkkoon oli niin pitkä jono, että emme jääneet sen jatkeeksi. Maailmanmaineeseen katedraalin nosti aikoinaan Victor Hugon tarina Notre Damen kyttyräselkäisestä kellonsoittajasta, tästä muistan lukeneeni tyttärillemme Disneyn version. Ja muistissa on myös vuonna 2019 katedraalissa syttynyt tuhoisa tulipalo. Kirkko avattiin mittavien korjaustöiden jälkeen uudelleen yleisölle joulukuussa 2024, mutta vielä oli näkyvissä huputettuja kirkon osia.

Sitten olikin jo aikaa viivähtää katukahvilassa, ihmetellä Pariisin vilkkautta ja nauttia kauniin kesäisestä säästä. Pienen lepotauon jälkeen pinnistimme vielä Seinen iltaristeilylle, olihan tämä viimeinen iltamme Pariisissa. Näkymät Seineltä Pariisin iltaan olivat hienot mutta vaikeasti kuvattavat – tallensimme ne muistoihimme.

Pariisiin päästiin viimein Air Francen aikaisella aamukoneella, ja kyyti oli perillä melkein ajallaan. Sittenpä meillä menikin aikaa, kun otimme niskaotteen Pariisin metroliikenteestä ja erityisesti sen lippusysteemistä, mutta lopulta onnistuimme. Olimme ostaneet tälle päivälle etukäteen liput Eiffel-torniin ylös asti, mutta ilman muuta myöhästyimme varaamastamme aamupäivän ajasta. Niinpä toimme rinkat kaikessa rauhassa hotellille, joka ei todellakaan ollut keskustassa.

Menimme Eiffelille ja kyselimme, olisiko meidän mahdollista päästä torniin vaikkakin monta tuntia suunnitellusta myöhässä. Turvatarkastuksen henkilöt päästivät meidät läpi ja sanoivat, että aina kannattaa yrittää. Infosta neuvottiin ostamaan uudet liput ja laittamaan sähköpostitse tietoa siitä, miksi emme tulleet etukäteen sovittuna aikana. Saa nähdä, saammeko rahamme takaisin.

Eiffel-tornihan on korkeanpaikankammoiselle (= Jaana) sopiva yli 300 m korkea takorautaihme. Asiantuntijoiden mukaan torni kärsii ruosteesta ja murtumista, ja joka seitsemäs vuosi tehtävä maalaus vain pahentaa sen tilannetta. Ja ilman muuta meidän piti päästä niin korkealle kuin mahdollista! Tukevinkaan rakenne ei ole täysin immuuni huojunnalle, kun korkeus nousee 300 metriin. Luin netistä, että tornin huipulla vierailevan ei kannata säikähtää, vaikka rakennus huojuukin tuulessa kuudesta seitsemään senttimeriä. Onneksi ei ollut tuulinen päivä, vaan ilma oli aurinkoinen, jopa kuuma.

Vaikka Eiffel-torni on selkeä turistirysä, mielestämme se kannattaa valloittaa ainakin kerran elämässä. – Illallisella kävimme hotellimme lähistöllä olevassa paikallisten suosimassa ravintolassa ihanalla sisäpihalla, jossa oli päivän jälkeen sopivan vilpoisaa. Ja sitten unille aikaisen aamun jälkeen.